Yksivuotiaalleni.

Siitä on vuosi, kun pienen syyssateen saattelemana saavuit maailmaan.

Vuosi on mennyt nopemmin, kuin yksikään aiemmista

enkä voi kuvitellakaan elämäämme ilman sinua.

Olet opettanut minulle paljon uusia puolia itsestäni, 

opettanut minut näkemään elämää uusin silmin ja antanut minulle rohkeutta.

Olet tuonut riemua siskosi ja veljesi elämään

ja olet antanut heille tärkeän tehtävän sinun isosisaruksinasi. 

Olet kietonut isäsi pikkusormesi ympärille päivä päivältä tiukemmin.

Näen kasvoillasi ilon, avoimuuden, periksiantamattomuuden. 

Askeleesi ovat yksi toisensa jälkeen varmempia ja uskallat luottaa pysyväsi pystyssä.

Sinä osoitat hellyyttä ja ehdotonta rakkautta läheisillesi, 

pidät puolesi, jos joku kohtelee sinua epäreilusti.

Sinä olet pieni, mutta opit uutta ja  kasvat koko ajan. 

Sinä olet aurinko, joka paistaa läpi pilviverhonkin.

Sinä olet sisarustesi kanssa syy, jonka vuoksi päivät ovat elämisen arvoisia.

Minä rakastan sinua, 

"niin paljon kuin taivaalla on tähtiä" siskosi sanoisi,

"niin paljon kuin maailmassa on kiviä" sanoisi veljesi,

rakastan, rakastan, rakastan,

oma yksivuotiaani!

- Äiti -

Tiedossa paljon työtä ja vähintään pari valvottua yötä.

Maanantaina se alkoi. Nimittän opintojen loppuun suorittaminen. Aikaisempi suunnitelmani oli palata kouluun vasta tammikuussa 2015, jolloin olisin valmistunut jouluksi -15. Koulussamme syventävät teoriaopinnot menevät kuitenkin vain syksyisin ja teinkin viime hetkellä päätöksen palata kouluun jo tänä syksynä. Olin ehtinyt ilmoittautua jo poissaolevaksi ja opintojaksoille ilmottautuminenkin oli ehtinyt jo päättyä. Sain kuitenkin onneksi järjestettyä asiat niin, että muutos läsnäolevaksi opiskelijaksi oli mahdollista tehdä jälkikäteen ja opettaja lupasi minut ilmoittaa opintojaksoille.

Nyt syksyn aluksi syventäviä teoriaopintoja on noin pari-kolme päivää viikossa ja lokakuun puolivälistä alkaen aloitan harjoittelun. Tällöin mieheni pitää isyyslomia pois, joten voin "hyvillä mielin" olla päivät harjoittelussa samalla kun lapset ovat isän kanssa kotona. Ensimmäinen harjoittelu tänä syksynä on kolmen viikon jakso synnyttäneiden vuodeosastolla ja odotan sitä todella kuumeisesti jo. Tällä hetkellä tuntuu, että se on mun paikkani. :) Heti sen perään onkin tiedossa kouluterveydenhuollon harjoittelu. Joulukuun pidän näillä näkymin vapaana (vielä pari asiaa epävarmaa ja siksi muutaman viikon harjoittelu saattaa tulla sinnekin) ja yritän saada tämän syksyn aikana tehtyä koulutehtävät mahdollisimman valmiiksi, jotta keväälle ei jäisi liikaa hommia. Kevään täyttää harjoittelut, joita on yhteensä 21 viikkoa. Ensin seitsemän viikkoa neuvolassa, sitten kolme viikkoa työterveyshuollossa ja sen jälkeen onkin vihdoin viimeinen, syventävä, seitsemän viikon harjoittelu niin ikään neuvolassa. Äitiyshuolto on vahvimmin se oma juttu ja terveydenhoitajan työkentästä juurikin neuvola on se, johon voisin itseni nähdä työskentelemässä. Sen vuoksi olen valinnut neuvolaan harjoittelujakin mahdollisimman paljon. Tarkoitus olisi valmistua sitten toukokuussa mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaan. Ja toivottavasti menee. :) 

Tietyllä tavalla odotan että koulu lähtee kunnolla käyntiin ja sitä, että pääsen tekemään töitä sen tavoitteen eteen, joka tuntui kovin kaukaiselta sillon kun opinnot aloitin syksyllä 2010. Mutta toisaalta tuntuu niin hurjalta, että oikeasti on enää viimeinen puristus edessä ja sitten tämäkin ovi sulkeutuu. Sen oven sulkeutumista odotan toisaalta malttamattomana ja osa minusta taas kauhistelee, että mitäs sitten tapahtuu... :) Mielenkiinnolla odotan sitä, missä olen esimerkiksi tasan vuoden päästä :) Toivottavasti ainakin mukavassa työpaikassa ja ehkä isommassa kodissa :) Ja eihän sitä tiedä, jos vaikka olisi seuraava opiskelupaikka jo takataskussa :) Katsotaan keväällä millainen fiilis on, haenko jatko-opintoihin vai odotanko vielä :) Hirmuisesti tekisi mieli lähteä jatkamaan opiskeluja vielä näiden jälkeen ja tähdätä sinne kätilön työhön. Onneksi nyt on riittävästi hommaa tämän tutkinnon suorittamisessa eikä tarvitse miettiä mahdollisia jatko-opintoja sen enempää.

Kalenteri on täynnä merkintöjä, johan tässä vuosi menikin niin, ettei tarvinnut aikatauluttaa minuutin tarkasti päivän ohjelmaa :) Nyt se on kuitenkin edessä... Tämä syksy menee vielä leppoisammin miehen isyysloman ja minun (toistaiseksi) vapaana pitämäni joulukuun ansiosta, mutta keväällä on täydet viikot edessä sitten tammikuun alusta toukokuun alkuun... No, stressataan sitä vasta sitten keväämmällä :)

Kirjallisia tehtäviä on useampia, mutta onneksi opinnäytetyö valmistui jo vuosi sitten huippuarvosanoin :) En kyllä tiedä, miten ihmeessä selviäisin tästä tulevasta vuodesta, jos kaiken päälle olisi vielä sekin tehtävänä. Motivaatiota ei kuitenkaan puutu ja odotan innolla tulevaa lukuvuotta. :) Katsotaan sitten miten mieli muuttuu matkan varrella ;)

Kun mikään ei riitä.. Vai riittääkö sittenkin? :)

Yhdessä Facebookin ryhmässä oli joskus muinoin puhetta lapsiluvusta ja ystävyydestä. Eräs ryhmäläisistä kommentoi, että hän on tullut vuosien saatossa siihen tulokseen, että ystäviä tulee ja menee, mutta sisarukset on ja pysyy. Tämä on kuulemma ollut yksi suuri syy siihen, että hän on halunnut monta lasta: lapsilla on joku johon tukeutua aina.

Sisarussuhteet ovat niitä elämän pisimpiä suhteita. Ikäerot ja lapsiluvut ovat ikuisuusaiheita eri ryhmissä ja palstoilla ja toki niitä olen itsekin paljon päässäni pyöritellyt. Itselläni on kaksi sisarusta: 4v nuorempi pikkuveli sekä 13v nuorempi pikkusisko. Miehelläni on kaksi isosiskoa, tarkasti en edes heidän ikäerojaan tiedä, mutta varmaan ~10v.

Sillon, kun esikoisemme syntyi, aloimme hyvin pian puhumaan millon antaisimme toiselle mahdollisuuden. Päätös tehtiinkin suhteellisen äkkiä ja saimme ihmetystä osaksemme ei-niin-läheisiltä ihmisiltä. Omat läheiset ottivat asian hyvin vastaan (tai ainakin näyttivät siltä) ja vain sillä on väliä. :) Joka tapauksessa, toinen lapsemme syntyi esikoisen ollessa vähän alta 1v3kk. Olen edelleen sitä mieltä, että päätös oli oikea. Heistä on toisilleen seuraa niin hyvässä kuin pahassa ja jotenkin muistelen lämmöllä sitä pikkulapsiaikaa, jota silloin elelimme. Tuntui, ettei mihinkään ollut kiire ja mentiin vaan virran mukana :) Meillä kaikki lapset olleet ovat helppoja vauva-aikana, joten ehkä se teki silloisesta elämästä riittävän "kevyttä" eikä arki tuntunut ylitsepääsemättömältä. 

Kolmannen lapsen suhteen kävimme enemmän pohdiskeluja, koska tuntui, että koskaan ei ollut "oikea aika". Koulu oli kesken ja asuntokin kävisi pieneksi.. Vaan sitten, joulukuussa -12, teimme päätöksen, joka osottautui enemmän kuin oikeaksi. :) Ikäeroa esikoisen ja kuopuksen välille tuli n. 5,5v ja vastaavasti kuopuksen ja keskimmäisen välille 4,5v. On siis tullut koettua myös isompi ikäero lasten välillä ja myös sillä on puolensa. Isommista sisaruksista on ollut paljon apua pienimmän kanssa ja on ollut tietyllä tavalla helppoa, kun on vain yksi peräänkatsottava tällä hetkellä. :) Tokihan nuo isommat vaatii äidin (ja tietysti isänkin) tarkkasilmäisyyttä edelleenkin, mutta ei samalla tavalla kuin tuo vuosikas :)

Ja mitä lapsilukuun tulee.... Joku sanoi, että olemme jo suurperhe? Se tuntuu vähän liiotellulta, koska meillähän on "vain" kolme lasta. :) Omassa mittapuussa suurperhe voisi olla sellainen, jossa on 5+ lasta :) Aikoinaan elokuvan "Villi Tusina" innoittamana haaveilin kahdeksasta lapsesta (en sentään 12 niinkuin kyseisessä elokuvassa), mutta arki ja järki on tehnyt tehtävänsä eikä ihan niin montaa ole enää haaveissa ;) Mutta montako sitten on? No, sepä se. Minä kun en tiedä. :) Tietyllä tavalla järki on huudellut vastaan jo niin monet kerrat ja jos järjen ääntä aikaisemminkin olisi kuunneltu, ei pinnasängyssä tuhisisi nyt tuo pienimmäinen. Ja jos järkeä olisi kuunneltu, olisi lapsia ehkä yksi.. Tai sitten ei yhtään. :) Mä olen yleensäkin ollut sellainen tunteen mukaan päätöksiä tekevä ihminen, jonka järki huutelee sitten jälkeen päin mielipiteitään.. :) Onnekseni voin todeta, ettei ole tullut tehtyä sellasia päätöksiä, jotka olisi jälkeenpäin alkanut kaduttaa. Nyt on vaikea sanoa, minkä kokoinen perheemme tulee vielä olemaan.. Tuleeko lapsia lisää vai olivatko ne tässä? Elämä voi yllättää ja se tästä kaikesta tekeekin niin mielenkiintoista :) Joka tapauksessa, kiitollisia olemme perheestämme!

Tänään lapsia nukuttaessa (kyllä, meillä nuo isommatkin vielä nukutetaan.. Pieni hetki, suuri merkitys) ja heidän nukahdettuaan mietin oman onneni lisäksi sitä, kuinka onnekkaita hekin ovat. :) Saavat tukeutua toisiinsa, jakaa elämänsä ihan alusta asti toistensa kanssa :) Ja vaikka nyt ei ajankohtaista olekaan miettiä sitä aikaa, kun itse olen vanha ja raihnainen (vai ehkä sittenkin se teräsmummo?), on kuitenkin lohduttavaa ajatella, että sillonkin sitä "vastuuta" meidän hyvästä hoidosta on jakamassa useampi lapsi eikä kaikki hoidettava jää pelkästään yhden varaan. :)  Ainakin haluan uskoa siihen, että lapseni haluavat ottaa vanhempiensa asiat hoitaakseen sitten kun sen aika on.

Sitten vähän kevyempiin aiheisiin! Tein muutama päivä sitten kakun. Superhyvän kakun! :) Mun piti tehdä appelsiinisuklaamoussekakku, mutta koska kaupasta oli appelsiinituorejuusto loppu, päädyin tekemään sen mangosta. Ja se oli niiiiiin hyvää! :P Kuopuksemme 1-vuotis syntymäpäiväjuhlat ovat viikon päästä ja ajattelin sinne sitten tehdä sen oikean ohjeen mukaan appelsiinituorejuustosta, katsotaan onko se parempaa kuin mango. :)

Mikäs sen parempaa kuin suklaakakku kahvin kaverina syksyä piristämässä? :P 

Herkullisia hetkiä kaikille!